Historiaa


Adolf Grotenfelt. Kuva: H. Haubenreisser / Museovirasto.

Suomen vankeinhoidon lasketaan alkaneen vuonna 1867, jolloin Adolf Grotenfelt (1828–1892) nimitettiin Suomen vankiloiden tarkastajaksi. Se oli ensiaskel kohti keskitettyä vankeinhoitohallintoa. Aiemmin, autonomian ajan alkuvuosikymmeninä, vastuu vankeinhoitoasioista jakautui usean eri viranomaisen kesken. Tällöin keskeisistä periaatteellisista kysymyksistä päätettiin senaatin täysistunnossa.

Vankilalaitos juontaa juurensa 1600-luvulle lääninhallinnon toteuttamiseen, jolloin käskynhaltijat, myöhäisemmältä nimitykseltään maaherrat, saivat vastuulleen rangaistuksen toimeenpanon valvonnan. Vankilalaitos alkoi kehittyä siltä pohjalta, jonka lääninviranomaiset tuolloin loivat. Kehitykseen vaikutti muun muassa pyrkimys vähentää varsin yleisiä karkaamisia sekä vankimäärien kasvu.

Vankiloiden historia ulottuu paljon kauemmas – sen voi katsoa alkavan kruunun linnoituksista, kaupunkien varaskellareista ja maaseudun tilapäissuojista. Ne kuitenkin palvelivat pääasiassa tutkintavankeuden järjestämistä, joten varsinaisesta vankilalaitoksesta ei voida vielä siinä vaiheessa puhua.

1800-luvun uudet tuulet – vankeinhoitohallitus perustetaan

Kun Suomen vankeinhoitoa 1800-luvulla alettiin uudistaa, keskityttiin pääasiassa lainsäädäntöön ja rakennustoimintaan. Laitoskantaa lähdettiin tarmokkaasti muuttamaan ajantasaiseksi, sillä 1860-luvulla käytössä olleet laitokset periytyivät Ruotsin vallan ajoilta. Vuonna 1873 Suomessa toimivat seuraavat vankilat (lukuun ottamatta pieniä kunnallisia pidätettyjen vankitiloja): lääninvankilat Helsingissä, Turussa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, Oulussa, Vaasassa, Kuopiossa ja Mikkelissä, kihlakunnanvankilat Kastelholmassa, Kajaanissa ja Kittilässä, rangaistusvankilat Turussa ja Hämeenlinnassa, väliaikaiset rangaistuslaitokset Kuopiossa ja Mikkelissä, kehruuhuoneet Turussa ja Lappeenrannassa, vankilaitos Käkisalmessa, työ- ja ojennuslaitos Viipurissa sekä väliaikainen ojennuslaitos Nurmeksessa.


Vuonna 1863 kokoontuneet valtiopäivät aloittivat merkittävien uudistusten kauden, jonka tuloksena oli muun muassa uusi rikoslaki ja suuri vankilauudistus. Kuva kirjasta Vaasan linna 1863–2013 ja suomalaista vankeinhoitoa 1700-luvulta nykypäivään.


1800-luvun lopussa toteutettiin yksi suurimmista Suomessa tehdyistä yhden hallinnonalan perusinvestoinneista vankilalaitoksen kokiessa perusteellisen muodonmuutoksen. Vuonna 1881 rakennettu, edelleen käytössä oleva Helsingin vankila esimerkiksi on perua tältä aikakaudelta. Uuteen rangaistusvankilaan Helsinkiin siirrettiin miespuoliset vangit Hämeenlinnasta, jolloin naispuoliset vangit keskitettiin vapautuneisiin tiloihin Hämeenlinnaan ja Turun kehruuhuone lakkautettiin. Lappeenrannan kehruuhuoneesta tuli työvankila ja sinne siirrettiin vangit Viipurin työ- ja ojennuslaitoksesta, joka lakkautettiin. Myös Nurmeksen väliaikainen ojennuslaitos lakkautettiin Turun rangaistusvankilan laajennustyön valmistuttua. Kuopion ja Mikkelin väliaikaiset rangaistuslaitokset muutettiin ensin väliaikaisiksi työlaitoksiksi ja lakkautettiin sitten vuosina 1885 ja 1886.


Yksi uusista vankiloista oli vuonna 1891 valmistunut ajanmukainen Turun lääninvankila. Kuva kirjasta Vaasan linna 1863–2013 ja suomalaista vankeinhoitoa 1700-luvulta nykypäivään.


Samoihin aikoihin Suomeen luotiin uusi vankilahallinto. Kun Grotenfelt vuonna 1867 nimitettiin vankiloiden tarkastajaksi, oli tavoitteena myös erillisen vankeinhoitohallituksen perustaminen. Se toteutui monisäikeisen selvitystyön jälkeen vuonna 1881. Perustaminen oli ollut ajankohtaista jo 1840-luvulla, mutta kaatunut silloin muun muassa kenraalikuvernöörin vastustukseen. Uusi vankeinhoitohallitus oli itsenäinen virasto, mutta se toimi aluksi lähinnä kuvernöörien hallintovallan kautta. 25. tammikuuta 1881 annettiin vankeinhoitohallitusta koskeva johtosääntö, jossa muun muassa määrättiin vankeinhoitohallituksen tehtäväksi pitää "waaria siitä, että wankihuoneita ja ojennuslaitoksia ylläpidetään woimassa olevien lakien ja asetusten mukaan sekä että wankeinkuljetusta asianmukaisesti toimitetaan". Toimintansa vankeinhoitohallitus aloitti 1. marraskuuta 1881. Siihen kuului aluksi vain seitsemän henkilöä: ylitirehtööri, sihteeri, kamreeri, apukamreeri, kanslisti, kamarikirjuri ja vahtimestari. Ylitirehtöörinä toimi Adolf Grotenfelt.

Vankeinhoidon keskushallinnon muodostaminen ja vankiloiden uudistaminen linkittyivät autonomian ajan loppupuolen yleiseen hallinnon ja lainsäädännön uudelleenjärjestelyyn. Keskeinen toimija molemmissa oli kuitenkin Adolf Grotenfelt, joka vastasi pitkälti sekä vankeinhoitolaitoksen suunnittelusta että suunnitelmien toteutumisesta. Grotenfelt jäi eläkkeelle vuonna 1891.

Suomen vankeinhoidon kehitys linkittyy myös vankeinhoidon kansainväliseen kehitykseen. Järjestäytynyt kansainvälinen yhteistyö käynnistyi 1800-luvun puolivälissä. Sen aloittajana pidetään Moskovan vankilanjohtajaa, kreivi Wladimir Sollogubia. Suomalaiset olivat kansainvälisessä yhteistyössä mukana alusta alkaen. Ensiksi heillä oli sivustakatsojan rooli, mutta vuonna 1878 pidetyssä Tukholman penitentiäärikongressissa he jo osallistuivat aktiivisesti. Adolf Grotenfelt oli keskeisessä asemassa Pohjoismaisen penitentiääriyhdistyksen perustamisessa samana vuonna.

1900-luvun alku konflikteineen ja uusine tavoitteineen

Suomen vankeinhoitolaitoksessa koitti murroskausi 1910-luvulla. Organisaation sisällä ja ulkona vallitsi voimakkaita jännitteitä. Eri henkilöstöryhmien välillä oli vastakohtaisuuksia, jotka johtivat avoimiin ristiriitaisuuksiin kansalaissodan aikana ja sen jälkiselvittelyissä. Vankeinhoitohallituksen toimintaa vaikeuttivat poliittisten suhdanteiden muutokset, joiden vuoksi viraston ylin johto ei kyennyt täysin keskittymään vankeinhoidon sisäisiin kysymyksiin. Vankeinhoitohallituksen ylitirehtööri vaihtui 1900-luvun alkupuolella tiuhaan.

Grotenfeltin jälkeen vankeinhoitohallituksen ylitirehtööriksi tullut Alexis Gripenberg oli erotettu virastaan vuonna 1901 hänen vastustettuaan jyrkästi venäläistämispolitiikkaa, mutta hänet asetettiin takaisin virkaan vuonna 1906. Välissä ylitirehtöörinä toimi Harald Dieckhoff. Gripenberg joutui luopumaan virastaan jälleen vuonna 1911 uuden venäläistämisvaiheen aikana. Hänen jälkeensä ylitirehtöörinä toimi hetken Arthur Brofeldt, mutta seuraavaksi kaksi venäläistä virkamiestä: Paul Strauch nimitettiin ylitirehtööriksi vuonna 1914 ja Nikolai Stromiloff vuonna 1915. Stromiloff joutui jättämään virkansa kaksi vuotta myöhemmin maaliskuun vallankumouksen vuoksi, jolloin ylitirehtööriksi nimitettiin asianajaja Väinö Hakkila pitkälti poliittisin perustein. Vuoden 1918 sodan jälkeen hänen täytyi väistyä virastaan, sillä vankeinhoitohallituksen nähtiin olevan liiaksi punaiseen hallintoon alistunut. Silloin nimitettiin vankeinhoitohallituksen ylijohtajaksi Bruno Breitholtz. Hän ehti toimia tehtävässään kaksi vuotta ennen kuolemaansa.


Vangit tekemässä kivitöitä Sörnäisissä 1900-luvun alussa. Työmaata johti vartija Matti Lehtinen. Kuva kirjasta Vaasan linna 1863–2013 ja suomalaista vankeinhoitoa 1700-luvulta nykypäivään.


1910-luvun murroskautta leimasivat pyrkimykset uusiin vankeinhoidollisiin tavoitteisiin – uusia toimintamuotoja etsittiin. Helsingin keskusvankilan johtaja Johan Waldemar Castrén ajoi vankisiirtoloiden perustamista työtoiminnan monipuolistamiseksi. Hän sai lopulta päättäjät vakuutettua maaseudulla tehtävän ulkotyön taloudellisesta ja vankeinhoidollisesta kannattavuudesta. Niinpä Helsingin keskusvankilan alaisuuteen perustettiin ensin siirtolat Ilmajoelle ja Sukevalle sekä vuonna 1915 Lammille ja Mäntyharjulle. Vuoden 1918 sodan jälkeen perustettiin myös Lappeenrannan kuritushuoneen alainen Konnunsuon vankisiirtola ja Helsingin lääninvankilan alainen Järvenpään vankisiirtola. Näistä kaikista tuli myöhemmin itsenäisiä vankiloita. Vankeinhoitolaitoksen kehittämiseksi perustettiin vuonna 1917 komitea, jonka puheenjohtajaksi Castrén määrättiin. Vuoden 1918 sodan kasvattama vankimäärä ja Suomen itsenäistyminen laajensivat komitean tehtävänkuvaa.


Sukevan vankisiirtolan toiminta alkoi tästä vuonna 1914. Kuva kirjasta Vaasan linna 1863–2013 ja suomalaista vankeinhoitoa 1700-luvulta nykypäivään.


Vankeinhoitohallituksen seuraaja: oikeusministeriön vankeinhoitoasiainosasto

Taloudelliset säästöt ja virkajärjestelmien yksinkertaistaminen johtivat vankeinhoitohallituksen lakkauttamiseen vuonna 1922. Sen seuraajaksi perustettiin oikeusministeriöön vankeinhoitoasiainosasto, joka aloitti toimintansa 1.1.1923. Muutosta perusteltiin sillä, että keskittäminen ministerihallintoon poisti yhden portaan hallintojärjestelmästä ja toi näin säästöjä henkilö- ja tilakustannuksiin. Vankeinhoitolaitoksessa henkilöstömäärä kuitenkin lisääntyi, kun kauan uudistamista vaatinut virkajärjestelmä voitiin saattaa ajan tasalle ja edellisinä vuosina perustetut virat vahvistettiin sekä vanhoja virkatehtäviä tarkistettiin. Tammikuussa 1933 oikeusministeriön vankeinhoitoasiainosasto muutettiin oikeusministeriön vankeinhoito-osastoksi. Samalla muutettiin joidenkin virkojen nimikkeitä, mutta virkojen määrään muutos ei vaikuttanut.

Vankiloiden työtoiminnan kehittäminen jatkui 1920- ja 1930-luvuilla edelleen maatalouteen ja pellonraivaukseen suuntautuen. Paineita toiminnan kehittämiseen toi vankimäärän voimakas kasvu. Vankeinhoitolaitoksen oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin, jotta tilanahtaus saataisiin vankiloissa helpottamaan. Keravalle perustettiin vuonna 1927 nuorisovankila ja Riihimäelle vuonna 1929 varavankila. Myös Lahdessa toimi varavankila vuosina 1928–36 ja Kustavin saaristoon avattiin Lypertön varavankila vuonna 1931.

Vuonna 1934 vankiloiden työtoiminnan kehittämistä suunnittelemaan perustettu komitea esitti, että vankiloiden työt tuli järjestää niin, että ne hyödyttävät valtiota, mutta eivät vaaranna yksityistä yritystoimintaa. Komitea suositti maataloustöiden lisäämistä entisestään ja erityisesti suoalueiden raivaamista asutustarkoituksiin. Tehtävää varten perustettiin viivyttelemättä neljä varavankilaa: Karvialle, Köyliöön, Huittisiin ja Pelsolle.


Köyliön Kakkurinsuo kuivattiin ja kuokittiin vuosien ja vuosikymmenien saatossa vankityövoimin. Kuvassa vangit kaivavat pääviemäriä suolle vuonna 1936. Siltaa ylittää heitä valvonut vartija Arvo Simula. Kuva: Arvo Simulan kuvakokoelmat. Kuva kirjasta Köyliön varavankila – suovankilasta ja sotavankileiristä teollistuneeksi avovankilaksi.


Vuonna 1935 Konnunsuon varavankila muutettiin keskusvankilaksi ja Sukevan varavankilaa alettiin voimakkaasti kehittää, mikä korosti maatalousvankiloiden merkitystä. Suuntaus näkyi myös siinä, että esimerkiksi Helsingin keskusvankilan alaisina toimivat 1930- ja 1940-luvuilla merkittävät Viikin ja Malminkartanon siirtolat. Samanaikaisesti vankiluku kääntyi laskuun, ja vuonna 1937 vankipaikkoja oli taas vankeja enemmän.

Sota-aika muutoksineen

Vuoden 1937 alusta alkaen vankeinhoito-osasto muutettiin oikeusministeriön osastona toimivaksi vankeinhoitovirastoksi, jolle myönnettiin laaja itsenäinen toimivalta. Uudistuksen taustalla oli pyrkimys asioiden nopeampaan käsittelyyn ja joustavampaan päätöksentekoon. Merkittävin muutos oli ministerin pidätysvallan poistaminen, mikä antoi vankeinhoitoviraston johtaville virkailijoille poikkeuksellisen laajan päätäntävallan. Tämä helpotti asioiden käsittelyä toisen maailmansodan synnyttämissä poikkeusoloissa, mutta jätti samalla toiminnan valvonnan viraston virkailijoille. Koska ulkopuolinen kontrolli puuttui, ei havaittuihin epäkohtiin kyetty puuttumaan tarpeeksi tehokkaasti ja vankien oikeusturva vaarantui sodan aikana.


Helsingin lääninvankilan muuri vaurioitui lentopommituksessa marraskuussa 1942. Kuva kirjasta Vaasan linna 1863–2013 ja suomalaista vankeinhoitoa 1700-luvulta nykypäivään.


Virkamiesten määrä ja tehtäväalueet pysyivät suurin piirtein ennallaan vuodesta 1933 toisen maailmansodan loppuun saakka. Vankiloiden toimintaan sota sen sijaan vaikutti merkittävästi. Vankimäärä kasvoi ja elintarvikepula sekä laitosten henkilökunnan joutuminen asepalvelukseen vaikeuttivat vankiloiden työtoimintaa. Riihimäen ja Sukevan varavankilat muutettiin keskusvankiloiksi vuonna 1939. Samana vuonna Lappeenrannan keskusvankila lakkautettiin. Viipurin lääninvankila evakuoitiin Konnunsuon keskusvankilaan ja välirauhan jälkeen luovutetulle alueelle jäänyt laitos lakkautettiin samoin kuin Petsamon varavankila, Tammisaaren entinen pakkotyölaitos ja Lypertön varavankila. Viipurin ja Petsamon vankilat perustettiin jatkosodan aikana uudestaan, mutta jouduttiin pian jälleen lakkauttamaan. Kittilän varavankilan saksalaiset polttivat Lapin sodan aikana, eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Sodan aikana perustettiin väliaikaisia erityisvankiloita myös Kannakselle ja Kinnasvaaraan.

Sodan jälkiselvittelyt seurauksineen

Vankeinhoitolaitos oli sodan jälkeen laajan julkisen mielenkiinnon kohteena, kun entiset poliittiset vangit arvostelivat vankilaoloja ja useita väärinkäytöksiä paljastui. Vankeinhoitoviraston ylijohtajana vuodesta 1920 lähtien toiminut Armas Arvelo erosi voimakkaan vankeinhoitoon kohdistuneen kritiikin vuoksi tehtävästään vuonna 1945. Hänen tilalleen tuli Karl Soine (v:een 1910 Englund), joka nimitettiin oikeusministeriön vankeinhoito-osaston päällikkönä toimivaksi hallitusneuvokseksi ja vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaksi. Samaan aikaan keskushallinnossa tapahtui merkittävä sukupolvenvaihdos eläköitymisten vuoksi.

1940-luvun loppupuolella vankiloiden toiminta normalisoitui nopeasti. Työtoiminnan painopistealueena oli edelleen maatalous, mutta siirtoväen tarpeisiin luovutetut suuret viljelys- ja metsäalueet vähensivät sen merkitystä. Viikin ja Malminkartanon siirtolat luovutettiin Helsingin yliopistolle koetiloiksi. Vuonna 1945 perustettiin Naarajärvelle varavankila sairaita ja työkyvyttömiä vankeja varten ja Miehikkälään varavankila Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä vangituille. Jälkimmäinen toimi ainoastaan parin vuoden ajan.


Köyliön varavankilan vangit kantamassa suosta nostettuja turvepehkuja katoksiin vuonna 1959. Turve kuivatettiin ja myytiin karjatiloille eläinten kuivikealustoiksi. Kuva: vankeinhoito-osaston kokoelmat. Kuva kirjasta Köyliön varavankila – suovankilasta ja sotavankileiristä teollistuneeksi avovankilaksi.


Lyhytaikaisia ensikertalaisia vankeus- ja sakkovankeja varten kehitettiin työsiirtolajärjestelmä, joka otettiin käyttöön vuonna 1946. Vapautuneille asunnottomille ja työttömille vangeille puolestaan järjestettiin Suomen vankeusyhdistyksen ylläpitämiä työleirejä. Riihimäen keskusvankilan yhteyteen perustettiin vuorineuvos Petter Forsströmin lahjoitusvaroilla ammattioppilaskoulu nuoria rikoksentekijöitä varten. Nuoria naisvankeja koulutettiin Keravan nuorisovankilaan kuuluvassa Järvenpään vankilaosastossa. Myös vankeinhoidon henkilöstökoulutusta tehostettiin sodan jälkeen. Lisäksi Yhteiskunnallisen korkeakoulun ohjelmaan otettiin vuonna 1949 vankilavirkamiestutkinto, joka antoi pätevyyden vankiloiden ylimpiin virkoihin.

Uusi aika vankeinhoidossa

Vankeinhoitoon sodan jälkeen kohdistunut ankara kritiikki aiheutti vankeinhoidon kokonaisuudistuksen suunnittelun. Sitä varten perustettu komitea arvosteli voimakkaasti vankeinhoitoviraston liian laajaa itsenäistä toimivaltaa. Helmikuussa 1950 annettiin asetus vankeinhoitoviraston lakkauttamisesta ja huhtikuun ensimmäinen päivä aloitti toimintansa sen seuraaja – oikeusministeriöön kiinteämmin kuuluva vankeinhoito-osasto. Organisaatiossa palattiin siis askel taaksepäin vankeinhoitovirastoa edeltäneeseen aikaan. Käytännössä ylijohtajan päätäntävalta ei juuri muuttunut, mutta tehtävien jakoa ministerin ja ylijohtajan välillä täsmennettiin.

Vankilaorganisaation muutoksen vähenivät 1950-luvun jälkeen. Maataloustoimintaan keskittynyt Karvian varavankila lakkautettiin vuonna 1960. Pelson varavankila, jonka maa- ja metsätalouteen perustuvaa työtoimintaa oli kehitetty, sen sijaan muutettiin keskusvankilaksi vuonna 1983. Sulkavalle muodostettiin Sulkavan kurssikeskuksen nimellä toimiva vankien kuntoutuksesta ja työelämään kouluttamisesta vastaava erityislaitos ja samanlaiset tavoitteet sai vuonna 1988 perustettu Vilppulan varavankila.

Vankeinhoitoalan virkamieskoulutus määrättiin vuodesta 1950 alkaen pätevyysvaatimukseksi useisiin vankeinhoitolaitoksen virkoihin. Yliopistolliset tutkinnot säilyivät edelleen sen rinnalla, mutta niitä tuli täydentää vankeinhoitotutkintoon kuuluvilla aineilla. Kun vankeinhoitotutkinnon virkamieskoulutus Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa lakkautettiin vuonna 1955, siirtyivät kurssit vankeinhoitolaitoksen omalle vastuulle ja opetus aloitettiin Helsingin keskusvankilan tiloissa. Vuonna 1976 perustettiin Vankeinhoidon koulutuskeskus, mikä tehosti opetusta merkittävästi. Sen tehtävänä oli järjestää vartija- ja ylivartijakursseja, vankeinhoitotutkinnon ja vankilanjohtajan tutkinnon edellyttämää koulutusta sekä vankeinhoito-alan jatko- ja täydennyskoulutusta. Syksyllä 1986 koulutuskeskuksen ohjelmaan lisättiin vankeinhoidon perustutkinto.

Vankiloiden työtoiminta koki 1960–80-luvuilla merkittävän muutoksen, kun maatalous alkoi yhteiskunnan tuotantorakenteen ja väestönkehityksen vuoksi väistyä. Samalla teollisen tuotannon ja käsitöiden osuus työtoiminnasta nousi. Karl Soine jäi vankeinhoitolaitoksen ylijohtajan virasta eläkkeelle vuonna 1969 ja hänen tilalleen tuli Karl Lång, joka nimitettiin oikeusministeriön vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana toimivaksi hallitusneuvokseksi 1.1.1970 alkaen. Lång eläköityi vuonna 1998, jolloin virkaan astui Markku Salminen.

Yhteistyötä Kriminaalihuoltoyhdistyksen kanssa

Vuonna 1950 perustetun oikeusministeriön vankeinhoito-osaston tehtävänä oli hoitaa vankien jälkihuoltoa koskevia asioita yhdessä Kriminaalihuoltoyhdistyksen kanssa. Myös Kriminaalihuoltoyhdistyksen juuret ulottuvat 1800-luvulle saakka. Sitä edelsi prokuraattori Eugen von Knorringin aloitteesta vuonna 1870 perustettu Suomen Vankeusyhdistys, joka aloitti Suomessa varsinaisen kriminaalihuoltotyön. Vapaaehtoistyötä tekevä yhdistys toimi kansainvälisten esikuviensa mukaan. Sen tavoitteena oli auttaa vapautuvia vankeja työn, asunnon ja toimeentulon hankkimisessa sekä edistää vankiloissa tapahtuvaa kasvatustyötä. Yhdistyksellä ei aluksi ollut virallista asemaa, mutta 1920-luvulta lähtien se alkoi yhä selvemmin integroitua oikeushallinnosta ja vankeinhoidosta vastaavien viranomaisten tehtäväkenttään. 1930-luvulla yhdistyksen tehtäväksi tuli vastata ehdonalaiseen vapauteen laskettujen vankien valvonnasta ja 1940-luvulla järjestää vapautuneille vangeille työleiritoimintaa. Vuonna 1966 yhdistyksen nimi muutettiin Kriminaalihuolto ry:ksi. Vuonna 1975 kriminaalihuollon organisaatio vahvistettiin ja perustettiin oikeusministeriön hallinnonalaan kuuluva julkisoikeudellinen Kriminaalihuoltoyhdistys.

1980-luvulla Kriminaalihuoltoyhdistyksen pääpaino oli erityisryhmien kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Seuraavana vuosikymmenenä Kriminaalihuoltoyhdistys lähti mukaan seuraamusten toimeenpanoon ja ensimmäisen oikean yhdyskuntaseuraamuksen, yhdyskuntapalvelun, kokeilu alkoi vuonna 1991. Laki kriminaalihuollon järjestämisestä ja rahoituksesta tuli voimaan kuusi vuotta myöhemmin, jolloin määriteltiin yhdyskuntaseuraamukset ensimmäisen kerran. Vuosituhannen lopussa luotiin Vankeinhoitolaitoksen ja Kriminaalihuoltoyhdistyksen yhteinen periaateohjelma.

Yhteistyö tiivistyy

Vuonna 2001 rangaistusten täytäntöönpanon organisaatio uudistettiin osana oikeusministeriön kriminaalipoliittisten tehtävien uudelleen järjestelyä. Tällöin lakkautettiin oikeusministeriön vankeinhoito-osasto ja perustettiin uusi keskusvirasto, Rikosseuraamusvirasto. Myös julkisoikeudellinen Kriminaalihuoltoyhdistys lopetti toimintansa samaan aikaan, ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta vastaamaan perustettiin Kriminaalihuoltolaitos. Rikosseuraamusvirasto johti sekä Vankeinhoitolaitoksen että Kriminaalihuoltolaitoksen toimintaa. Markku Salminen toimi Rikosseuraamusviraston pääjohtajana vuoteen 2005 saakka, jolloin virkaan astui Esa Vesterbacka. Seuraava suuri organisaatiouudistus tapahtui vuonna 2010, kun Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos yhdistyivät yhdeksi virastoksi: Rikosseuraamuslaitokseksi.


Lähteet:

  • Asikainen, Tuula 2013: Kolme vuosikymmentä yhdyskuntaseuraamuksia. Ylijohtaja Tuula Asikaisen puheenvuoro "Yhdyskuntaseuraamukset: vaikuttavuutta, turvallisuutta" -seminaarissa Säätytalolla 15.1.2013.
  • Nuorteva, Jussi 1989: Suomen vankeinhoidon matrikkeli 1881–1988. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 2. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
  • Rikosseuraamusviraston tiliviraston toimintakertomus ja tilinpäätöslaskelmat vuodelta 2001.
  • Suominen, Elina (toim.) 1981: Katsauksia vankeinhoidon kehitykseen. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 1. Helsinki: Valtion painatuskeskus/ Arvi A. Karisto Oy.


 
Julkaistu 19.1.2017